Peace & Love…

… autossa.

Tykkään autoista, autolla ajamisesta ja kyydissä istumisesta. Tykkään hyvistä autoista joissa on mukavat penkit, napakat jarrut ja moottorissa voimaa ohittaa karavaanari  ylämäessä. Värillä ei niin väliä, eikä merkilläkään. En omista autoa, ja joskus bussissa istuessani huokailen hieman kateellisena ohiajavien pösöjen ja volvojen perään; siellä ne istuvat aamuruuhkassa yksistään joko hiljaa mietteliäinä tai radion aamujuontoja kuunnellen… (kaivavat nenää ja pureskelevat kynsiä, sitäkin näkee. Paljon)Ymmärrän hyvin, ettei kimppakyydit oikein ole ottaneet tuulta alleen. Tässä kakofonian ja älämölön maailmassa auto saattaa olla se viimeinen linnake johon mennä jotta ihminen saa olla rauhassa edes hetken. Olet liikkeessä, maisema vaihtuu ja voit vaan istua ja ihmetellä omiasi, järjestellä asioita mielessä tai olla täysin turta – ja silti toimintakykyinen. Voit kuunnella lempimusiikkia tai radioääntä joka hölöttää mitä sylki suuhun tuo. Olet oman tiesi herra ja määräät oman tahtisi. Auto on uskollinen Sancho Panza ja sinä Don Juan valloittamassa mökkitiet ja ABC-asemien pullatiskit. Hyvin menee kunhan tankki on täynnä.

Autoilu on roudaamista, ruokakasseja, lätkäkamoja, ylivuotisia porkkanamuumioita takapenkillä. Akkareita, pikkareita, tyhjiä vesipulloja, siideritölkkejä. Sipsinmuruja ja Sisu-askeja, rantaleluja ja joskus muinoin kasetteja joista nauhat valuivat kuramattojen koristeina.

Autoilu on tunnetiloja. Autossa on turvallista itkeä ja nauraa, sinne voi paeta kun perhearki käy päälle tai anoppi kulkee kannoilla siivousrätin kanssa. Autossa voi nukkua kun puoliso paljastuu ääliöksi/pettäjäksi/lähtijäksi/vihamieheksi. Jos istut etupenkillä ja nauraa hekotat itseksesi ja pyyhit välillä kyyneleitä, sinut jättävät rauhaan tutut ja tuntemattomat. Autossa luetaan salaisia tekstiviestejä ja painutaan matalalle ettei kukaan näe…

Automatkojen aikana voi hoitaa parisuhdetta. Juttelemalla niitä näitä, riitelemällä, väittelemällä, haaveilemalla ja suunnittelemalla tulevia yhteisiä seikkailuja. Voi puhua puhki kaikki mikä kotona tai makuuhuoneessa ärsyttää, miettiä mikä esikoista vaivaa ja miksi kuopuksella ei ole kavereita. Voi vaan istua hiljaa ja pitää kädestä. Edessä siintää loputon taival kohti mummolaa, takapenkki on vihdoin unessa ja radiossa soi Olavi Virta. Ja ne kotiinpaluut. Sunnuntai-iltana, loman loputtua, kun kaikki vaan kaipaavat tuttuja tavaroita ja omaa sänkyä.

Joskus on autoilua ikävä. Kaukaista rantaa jonne vie juuri auton levyinen kinttupolku. Mummonmökkiä jonne ei julkisilla pääse. Ikävä itse autoa, kulkuvälinettä ja metallikuorista kaveria. Vapautta jonka saa kun painaa kaasua ja antaa tien viedä.

 

Huom! Kuvat eivät ole omiani, vaan interwebin aarteita!

 

 

Advertisement

Reissunaista laulattaa

Olen aina ollut levotonta, kulkevaa sorttia. Että mualimalle pitäis päästä ja nähdä uusia paikkoja ja kokea uusia juttuja; tosin kohtuudella ja mieluusti niin että englannilla ja bonjourilla pärjää. Unelmamatkakohde olisi avaruus. Lapsena makasin pakkasyönä hangessa, hiekkamontun pohjalla ja tuijottelin talvista tähtiloistoa. Mukana oli TOP-tietosanakirja ja taskulamppu, mutta mitään apuja niistä ei ollut taivaankappaleiden tunnistamisessa. Opinpahan kuitenkin haaveilemaan -ja inhoamaan kylmyyttä.

Tellukseen on siis toistaiseksi tyytyminen. Metsien keskellä kasvaneena olen omituisen innostunut vesistöistä ja melkein aina kodin lähistöllä onkin ollut ranta ja lempipaikkani laituri, lähtemisen ja kaukokaipuun symboli.

Lammet ja järvet ovat uimista varten ja niiden sameissa syvyyksissä lymyävät hirmuiset hauet ja limoittuneet uppotukit. Pinnalla pörräävät verenhimoiset paarmat joista ei pääse eroon edes hulluna huitomalla. Heijastukset ovat kyllä kauniita tyynenä kesäpäivänä, mutta en tiedä mitään ahdistavampaa kuin jäällä kävely.

Mutta meri. Sen katseleminen ja kuunteleminen vastaa minulle täydellistä onnea ja rauhaa. Ollakseni tällainen viiskymppinen mummeli, olen kohtuullisen vahva ja vikkelä uimari, ja tyhmänrohkeasti uiskentelen isossakin aallokossa. Merivirtoja ja vuoroveden virtauksia kuitenkin kunnioitan: kesällä todistimme Oton kanssa ’läheltä piti’-tilannetta Gibraltanilla kun nuori tyttö huuhtoutui kauas rannasta virtauksen mukana (leijasurffarit ja lopulta rantavahdit pelastivat syystäkin säikähtäneen neidon takaisin rantahietikolle).

Joten aina kun tie vie, pyrin pääsemään paikkaan missä on merenranta. Mieluiten lähes tyhjä ja autio, aaltoileva ja valtameren mitat täyttävä. Olkoon vesi kuinka kylmää tahansa haluan seistä siinä polviani myöten ja olla vain… vapaa.

Suomesta on pitkä -ja usein aika kalliskin- matka kauas, mutta ehkäpä jonain päivänä saan asettua Atlantin rannalle, kävelymatkan päähän jostain säiden pieksämästä rannasta joka kesäisin houkuttaa lapsia, koiria ja surffareita ja talvisin ainoastaan merilintuja.

Olen aina pitänyt syksystä ja talveakin olen oppinut sietämään, mutta nyt kun luita jo lähes kolottaa ja pipoa kiristää, olisi mahtavaa elää muutaman vaateparren ja uimapuvun varassa paikassa missä lämpöä -tai edes valoa- riittää läpi vuoden, meriveden ja lounatuulen avulla ahavoitununeena ja parkkiintuneena.

Ehkä sellaiseen paikkaan kotiutuminen on yhtä utopistista kuin tähtimatkailu. Mutta saahan ihminen unelmoida. Ja ihmisen pitääkin unelmoida; se on ainutlaatuinen kyky!

Ja jos tämä unelmani ei koskaan toteudukaan, voin lohduttautua viisaan Patti Smithin sanoilla: kaikkien haaveiden ei ole tarkoitus käydä toteen; riittää että ne ovat olemassa.

Amen.

Tanssiva poika

Kolme poikaa, melkein kuin omia, enemmän kuin rakkaita. Persoonia, yksilöitä, tyyppejä. Mutta tämä keskimmäinen!

Hän juoksee, hyppii, loikkii, putoaa, karkaa… ei pysy paikallaan. Ja miksi pysyisikään? Elämä on hauskaa ja kaikkialle pitää joutua, nähdä ja tehdä jos jonkinmoista (mm. syödä chipsejä samalla kun laskee hurjaa liukumäkeä!!!)

Ja hän tanssii, tanssii mitä ihanimmin! Aionkin lobata vanhempiaan, että syksyllä alkavan afrotanssin jälkeen balettikouluun. Hän on veikeä venkuli, todellinen pikku Billy Eliot.

Yksinäisyys, hänen ylhäisyytensä

Välillä pitää saada olla yksin. todella, aivan ypöyksin. Istua ja tuijottaa vaikka vain käsiään, kämmenselän kurttuja ja orastavia maksaläikkiä, ajan ja kenties ihan ruumiillisen työnkin jälkiä. Olen kuullut, että kämmenissä kulkevat viivat edustavat -ja ennustavat- milloin ikää, milloin rakkautta, ja että urat ovat muotoutuneet syntymähetkellä olevien planeettojen ja niiden kiertoratojen mukaan. Ihmiset ovat hulluja ja ihania kun keksivät kaikkea tuollaista, ehkä vain antaakseen itselleen ja elämälleen tarkoituksen, jotain mihin uskoa.

Minä uskon siihen, että tuntee itsensä. Ja itsensä oppii tuntemaan…. no niin, kun on yksin ja kuuntelee itseään. Tutkailee ja tutkiskelee. Tuskailee. Että miksi pitikin tehdä juuri noin, valita noin surkeasti ja sanoa jotain noin älytöntä, peruuttamatonta. Miksi tärkeällä hetkellä piti esittää, olla olevinaan, kun olisi pitänyt vain olla oma vajavainen ja keskeneräinen itsensä? Miksi piti kiirehtiä, kun hiljaa olisi tullut hyvä. Parempi.

Yksinolo on perkeleellistä ja vaikeaa jos mieli on levoton ja lainehtii. Elämä ja ihmiset tuntuvat olevan jossain muualla, bileet aina siellä missä juuri itse en ole. Silloin ei kannata väkisin ryhtyä dialogiin oman itsensä ja räyhähenkisen sielunsa kanssa. Tulee vaan ruumiita. Synkkää se on myös silloin kun siihen on pakotettu; on petetty ja jätetty, lyöty laimin ja hylätty. Tulee mieleen, että miksi kukaan haluaisi olla seurassani kun itsekään en kestä itseäni… Mutta synkimmilläkin hetkellä kannattaa muistaa: This too shall pass. 

Ylellisintä yksinolossa on sen suoma rauha. Kukaan ei odota, ei vaadi, ei pakota eikä houkuta tekemään yhtään mitään. Yksin vietetty aika on itsekästä ja omahyväistä vain jos haluaa se olevan. Mutta entä jos se onkin palvelus -jos nyt ei koko ihmiskunnalle- niin ystäville ja rakkaille ja lähimmäisille?

Jos minulla on päivä tai kaksi omaa aikaa, voin koota itseni ja miettiä keskeneräisiä ajatuskulkuja loppuun. Olen kuin vanhanajan kuumemittari, odotan aloillani että elohopea asettuu ja olen taas toimintakunnossa. Voin harjoittaa ah niin muodikkaita hyveitä kuten mietiskely tai kiitollisuus, tai olla vaan katatoninen sohvaperuna joka tuijottaa taivaalle näkemättä kuitenkaan  pikkulintuja tai pilvimuodostelmia.

Ei sillä väliä missä ja miten tämä yksinolo toteutuu, kunhan toteutuu. Siihen liittyy vahvasti myös toinen mieltä ravitseva ja minuutta rakentava termi, yksityisyys. On asioita jotka kuuluvat vain minulle, ovat vain minun ja osa minua. Ja vaikka jaankin elämääni ilomielin tärkeiden ihmisten (ja facebookin ja instan) kesken, tietyt asiat ja ajatukset haluan pitää omanani. Ja jotkut asiat on syytäkin pitää omana tietonaan. Yksinolo antaa voimaa ja valaa uskoa tulevaan: kyllä tämä tyttö pärjää, joustaa taipuu ja notkahtelee, mutta pärjää.

Yksinolon kruunaa kuitenkin tietoisuus siitä, että halutessani voin luopua siitä milloin vain. Voin kaivautua esiin luolasta ja olen taas keskellä hulinaa, saan taas yhteyden niihin joita kaipasin ja ikävöin. On aika onnekasta, että minulla on vapaus valita yksinolon ja yhdessäolon välillä, mahduttaa ne molemmat elämääni ja mikä kenties onnekkainta, mahduttaa ne arkeen ja juhlaan omilla ehdoillani, oman tahtoni ja tuntoni mukaisesti.

Tunnelukko

Niin. Arkinen ja hetkittäin aika hälyisäkin elämänmeno on tehnyt sen, että ne omat aatokset ja paatokset, tunteista puhumattakaan, ovat suosiolla jääneet mieleni nurkkiin odottamaan aikaa parempaa. Päivät kuluvat nopeasti ja illalla on liian väsynyt jotta jaksaisi kysellä keneltäkään että ”miten menee? mitä kuuluu? onko elämä hyvää?”

Itseltään jos kysyy, niin joko nukahtaa ennen kuin vaivautuu pohtimaan vastauksia, tai sitten vain vetää peiton korviin turhautuneena ja toteaa että ei nyt. Ja se on ihan ok, varsinkin jos on viimeiset kymmenen vuotta saanut miettiä pääosin vain niitä omia juttujaan, kuulostella omia tuntemuksiaan…. velloa omissa mietteissään ja murheissaan.

La Linea, sinne män

Koitti sitten eräs kesäilta kun pesue lähti piiiiitkäksi ajaksi pois kotoa. No useaksi viikoksi kuitenkin. Lentomatkan päähän. Sain vihdoinkin taas sitä arvokasta ”omaa aikaa”, tilaa ja rauhaa nukkua, pestä kylppärin kaakeleita, heittää jääkaapista pois porkkanapussit ja asetella tilalle rosèt ja jauhomakkarat… Olin etukäteen jo suunnitellut mitä kirjoja/blogeja/netistä vuoden mittaan tallentamia artikkeleja luen ja missä järjestyksessä, mitä omaa projektiani alkaisin työstää (tositarkoituksella perkkele!!) ja miten ja milloin kestitsisin inspiroivia ystäviäni.

Eihän ne asiat niin menneet, eivätkä mene. Viikko yksinoloa, huonosti nukuttuja öitä, ikävöintiä ja ärsyttävää sairastelua ja sade, sekin vielä. Taukoamaton, kylmä, iloton sade.

Mutta jotain tapahtui. Lähdin Löylyyn tapaamaan ihmistä, jota en ollut koskaan kohdannut livenä. Hän oli aito, pesunkestävä facebook-tuttavuus. Oli meri, oli kaunis päivä ja korkea taivas ja meillä tosi kivaa, paljon juttua ja samanhenkinen jenga heti ensihymystä lähtien. Hieno reissu. Mutta se jokin tapahtui matkalla Herttoniemestä Hernesaareen.

Kävelin metroasemalle kuunnellen samalla korvanapeista soittolistaa jonka olin reteesti nimennyt  ”on the move”-listaksi. Nyt olin siis liikkeellä, joten: nupit kaakkoon. Ensimmäinen kolahdus sattui kun edessäni käveli nuori ja reipas hipsteripoika ohittamassa maassa istuvaa, ehkä samanikäistä, kerjäläispoikaa. Nämä kaksi nykytodellisuuden ääripäätä sivusivat toisiaan eleettömästi ja samaan aikaan taivaalla laskeutui suihkone, koko taivaan leveydeltä. Viivasuorana, varmana ja jotenkin epätodellisena. Ja korvanapeissa laulettiin:

”… like a carousel that’s turning
Running rings around the moon
Like a clock whose hands are sweeping
Past the minutes on its face
And the world is like an apple
Whirling silently in space
Like the circles that you find
In the windmills of your mind.”

melankolia näyttää ja tuntuu juuri tältä

Silmäni alkoivat kostua ja tiesin, mitä oli tapahtumassa. Tokenin kuitenkin, ja istuin jo metrossa katsellen Helsingin kaunista silhuettia kun korvanapeissa laulettiin:

”… There would be another song for me
For I will sing it
There would be another dream for me
Someone will bring it.”

Ei ole paljoakaan tehtävissä kun tunnelukko aukeaa. Kaikki pitkään piilotetut ja ylikävellyt tunteet ja tunnetilat vyöryvät esiin ja niille on vain antauduttava, itkettävä ja oltava hieman nolo. Mutta myös iloinen ja tyytyväinen: hei, minä olenkin vielä olemassa, elossa ja kykenevä suuriin, jopa naurettavan suuriin ja mahtipontisiin tunteisiin!

Jos jossain saa nopeasti tulpan moisen purkauksen päälle, niin se on kyllä Helsingin metro. Kivikasvoinen matkustajalauma ja kamoissa kulkevat kesävesat edesauttoivat siinä, että nyyhkiminen loppui ja napautin aurinkolasit silmille kuin turisti konsaan.

Mutta lukko on nyt murrettu. Ja on tuleva kesäyö, jolloin taas kuulen jollotusta, katson sietämättömän kaunista luonnonmaisemaa ja muistan miten traaginen, ainutkertainen ja lyhyt on tämä ihmiselo. Sitten itken. Ja iloitsen siitä itkusta: onhan se todiste siitä, että olen kuin olenkin vielä elävä ja tunteva, ihminen ihmisten joukossa.

ps. nuo hienot sanoitukset ovat siis biiseistä ”Windmills of My Mind” & ”MacArthur Park”

 

Vihreän voima

Mikä alkukesä meillä on ollutkaan! Lämmin, aurinkoinen ja sopivan raikas. Ja vihreys josta olen saanut nauttia Kartanon puistossa kuljeskellessa. Katsokaas, minulla on ollut onni nukuttaa pientä pilttiä päiväunilleen ja olen tehnyt sen kävelylenkeillä pitkin Herttoniemen rantoja. Vauva nukkuu rattaissaan, tahti on verkkainen ja saan samalla hyvän syyn kulkea vailla päämäärää. Perinne, ja päivän paras hetki.

 

 

L

Luonnon herääminen kesään on kyllä maagista katsottavaa. Kaikella on niin kova tunku puskea esiin ja näytille, että tänä keväänä kaikki kukatkin ilmestyivät kuin tyhjästä ja yhtäaikaa. Ja linnut; näin ensimmäisen sorsapoikueen jo äitienpäivän tienoilla ja nyt rannoilla tepastelee -ja kaatuilee- melkoisia lintuteinejä täysin muista kulkijoista piittaamatta. Kuten kuuluukin.

 

Ylihuomenna soi suvivirsi, näille minun ”salaisille” ja hiljaisille piilopaikoille säntää lapset, lomalaiset, auringonpalvojat ja kaljaremmit. Täytyy tehdä heille tilaa ja löytää uudet reitit ja tavat rauhoittua. Kesähän taitaa kuuluua kaikille, niillekin jotka kuuluvat vastarannalle asti. Mutta olihan se täydellistä, sen minkä kesti, ja nyt se on poissa, alkukevään väkivahva riemu ja roihu.

 

 

Ehtookellot

Kuulostaa raamatulliselta. Ajattelin kuitenkin haavanlehtien hilpeää läpsyntää kesäiltana. Haapa on hieno puu ja tekee lehtensä vasta kun suvi on peruuttamattomasti saapunut. Mummolani pihassa, kallionrinteessä, kasvaa kaksi julmetun korkeaa ja vahvaa haapaa. Vierekkäin, kuin kaverukset tai kumppanit. Aurinko hädin tuskin siivilöityy niiden oksistojen läpi ja syksyllä ne kellastuvat tasatahtia. Ollapa haapa…

Ehtoota voi vastaanottaa myös saunan portailla. Kipakoiden löylyjen jälkeen seisoskellen räsymaton päällä, höyryävänä ja punakkana, hyttysiä houkutellen. Parasta olisi pulahtaa järveen ja sitten takaisin saunan lämpöön, mutta onnistuu se vilvoittelu niinkin että  kumoaa päällensä ämpärillisen kaivokylmää vettä.

Kaupungissa kaipaan maalle iltaisin kun aurinko laskee ja valo viipyy. Kaipaan haapojen laulua ja kiukaan tulipesän kohinaa. Ikävöin myös kuistille eksyneen kärpäsen hapuilua verhojen välissä ja radiosta luettua merisäätä. Iltateetä tai rosokuvioiseen lasiin kaadettua punaviinin jämää. Illan viimeistä kävelyä joelle ja kuuta joka nousee metsän takaa.

Lähiössä kirkuvat lokit ja ambulanssi huutaa ohitustiellä. Asuessani kirkon kupeessa kuuluivat ehtookellot lauantaihin ja Jyväskylässä kaikui vesitornista kotiseutulaulu.

Äänimaisemia joka lähtöön. Ja mikä parasta, yhä harvemmin ja harvemmin äänet tulevat televisiosta. Luontoa, musiikkia ja elämän oikeita, todellisia ääniä. Ehtookelloja meille jotka -mummon sanoin- pistämme aikaisin maate…

kenen lie petipaikka…

 

 

 

 

 

Kaksi voimaa, yksi elävä

Minulla on kaksi lempivuodenaikaa. Toinen on kaamos, pimeät päivät marraskuusta tammikuun alkuun ja sitten on tämä valon ja luonnon äänien juhlakausi vapusta juhannukseen. Eläin minussa haluaa vuoden synkimmäksi ajaksi sisälle suojaan ja nyt kun luonto herää eloon ja kylpee valossa, hingun ulos halailemaan puita ja laulelemaan laitureille.

Voin jättää huoleti keskitalven hanget ja kesähelteet kokematta; ne turruttavat ja tekevät elosta pitkäveteistä. Minua elähdyttävät rospuuttoajat ja metamorfoosit. Nuorempana kevät oli kamalaa. Piti päästä ulos maailmaan, sinne missä kaikki muut olivat ja missä tapahtui hienoja asioita, ehkä jopa seikkailuja! Sen sijaan olin jumissa lähiössä, kahden hiekkamontun välisellä kaistaleella jossa tarjolla oli vain ärsyttävien pikkulasten tai mitään ymmärtämättömien aikuisten seuraa. Polte oli kova ja kaipuu teki kipeää.

Nykyään ei jaksa lähteä kailottamaan kylille. Onhan ne kylät ja kyläläisten kujeet jo nähty ja koettu. Mutta ulos, ulos tekee mieli. Kaipuu on vaihtunut melankoliseksi tuumailuksi ja pakko myöntää, että luonnon havainnointikin on alkanut kiinnostaa. Tunnistan jopa muutaman linnun laulustaan ja ymmärrän missä järjestyksessä kukat kukkivat. Joskus iltaisin saatan kuunnella radiosta kevätseurantaa ja melkein liikutuin kun sinnikkäästi kaiket illat pihapuussa laulanut mustarastas sai vihdoin itselleen kaverin pesimäpuuhiin.

Nuorena olin kokija, nykyään olen tarkkailija. Havannoija. Ja -herra varjelkoon- ymmärtäjä. Hymähtelen tietävästi ja suvaitsevaisesti. Annan kaikkien kukkien kukkia ja niin, taputtelen kaiken Elämän Suureen Kiertokulkuun kuuluvaksi….

Mutta kyllä tästä vielä noustaan!

Vappu oli täynnä kavereita, karaokea ja kuplajuomaa, eli oivallinen muistutus siitä että keski-ikäinenkin voi heilua ja hillua vailla itsekritiikkiä ja huolta huomisesta. Kun sain talven aikana patoutuneen hippaenergian purettua (kyllä, siihen riitti yksi 10 tunnin matinea Kalliossa), nyt voinkin taas samoilla rannoilla väistelemässä pesiviä naurulokkeja. Yritän myös parhaani mukaan valvoa nämä ihanat, hempeät, helmenhohtoiset Pohjolan yöt (jotka kuluvat kohta, aivan liian pian), mutta yritän tehdä sen luopumatta kahdeksan tunnin yöunista ja heräten viideltä etten menettäisi yhtään auringonnousua. Helppo nakki.

Huomenna, 5.5. aurinko nousee Helsingissä klo 05.06. Tasan puoli vuotta sitten, marraskuun 5. päivä aurinko nousi kolme tuntia myöhemmin. Jos luonto yrittää tasapainoilla kahden voiman välillä, yritän itsekin sopeutua. Talvella se vain on niin paljon helpompaa, elämäni syksyä kohti kulkiessa hämärä tuntuu armolliselta ja tuo lepoa ja rauhaa.

Mutta kyllä tässä vielä yritetään ja pysytään hereillä vaikka väkisin.

Onhan kevät!!

 

 

 

The Blessing of -4.50

Sataa. Olen karussa lähipubissa ja amerikkalainen aikuisrokki iskee ämyreistä tahtia vappuviikolle. Alkuperäinen ajatus oli tulla tänne pohtimaan syntyjä syviä, mutta tämä musiikki teki tepposet. Aloin muistella nuoruutta näiden ”ikivihreiden” tahdissa. Nuoruutta ja hurjuutta. Ja välkkeitä joita olen tavoitellut niin kauan kuin muistan…

Välkkeet ovat tärkeitä.

Talvisin tuijottelin lumikinoksia jotka kimalsivat katulamppujen alla. Pakkasen kiteyttämät lumihiutaleet olivat kuin tähtitaivaan toisintoa, siellä maalla kun tähtitaivaskin oli korkea kirkas ja läsnä – jos vaan uskaltautui ulos.

Veden välkkeet, tähtiä nekin. Voisin viettää koko päivän maaten laiturilla ja katsoen miten auringonkilo osuu ja elää yhdessä vienosti viriävän järven tai meren aaltoilun kanssa.

Mutta varsinaisen siunauksen kokemukselle saa kun antaa tämän vahvasti likinäköisen katseen lepuutella maisemassa ilman linssejä ja hiontaa. Mikä mahtava epätarkkuuden ja epätodellisen kokemuksen riemuvoitto!! Heijastukset ja valot voivat olla mitä hyvänsä, mieli on kaleidoskooppinen ja vapaa.

Välkkeiden äärellä voi haaveilla ja unelmoida. Kuvitella miten kaikki on ikuista, valoa ja virvatulta. Jos lähdemme, tulemme takaisin. Tavalla tai toisella. Ehkä. Kenties. Mutta välkkeessä aika pysähtyy ja avaruus, avaruus tulee syliin.

****

 

Mutta kimalluksesta takaisin tähän hetkeen. Sadepäivä Herttoniemessä, vappuun neljä yötä ja menneeseen nuoruuteen hieman enemmän. HOK Elannon AOR-soittolista tuo mieleen asioita jotka luulin unohtaneeni jo aikaa sitten. Huvittaa. Nolottaa. Nostaa poskille punaa ja huulille kaikkitietävän hymyn.

(Soundtrack: Chicago ja 10 CC)

Nuoruus. Likinäköä muistaakseni -1.75. Leikkejä ja pelejä ihmisten tunteilla ja suuria eleitä. Vappuihin kiteytyy enemmän kuin tohdin tunnustaa, mutta istunpa nyt tässä lasilliseni loppuun. Aikaa ei ole, ja jos on, se on se sama kuin vuonna 1981. Kaunista ja katoavaista.

 

 

 

 

 

Oppi-isät, alma materit ja mentorit

Maailma tarvitsee esikuvia ja ihminen vielä jotain enemmän. Esimerkkiä, ohjausta, johdatusta ja toisinaan ihan rehellistä ystävää joka kertoo missä mennään silloin kun oma silmä ei näe eikä sydän sano. Ne meistä jotka ovat kerran olleet lapsia tietävät, että vanhemmat voivat parhaimmillaan olla kaikkea tuota – silloin kun olimme pieniä ja nyt kun olemme…. hetkittäin hyvinkin pieniä, tai ainakin heikkoja. Jos vanhemmista ei löydy tukea eikä turvaa lapsuuteen, harvoin heille aikuisenakaan avaa sydäntään. Mutta ihminen on jo pienenä kekseliäs, todellinen Selviytyjä! Joten kun kotiovelta uskaltautuu suureen maailmaan, löytää oman elämänsä ohjenuorat mistä vaan!

Minä rakastin koulua. Pärjäsin ja pädin, lauloin kuorossa, esiinnyin juhlissa ja yläasteella olimme luokan tyttöjen kanssa oikea maanvaiva halutessamme esittää omia näytelmiä ja tansseja. Sähelsimme joka paikassa ja olimme mielestämme voittamattomia. Koulussa oli hyviä kavereita eikä kukaan kiusannut ketään (??),  korkeintaan nimitteli, puhui selän takana pahaa ja härnäsi, jätti ulkopuolelle. Mutta ei silloin puhuttu kiusaamisesta vaan ”koulimisesta”. Piti opetella pärjäämään, kestämään torjuntaa ja sitä, ettei aina mahtunut mukaan leikkiin tai porukoihin.

…ihan itte rajasin silmät ittelleni.

Ja lukioaika. Ah. Poissa kotoa ja vanhempien silmien alta. Taikkarilaista vapautta kokeilla kaikkea mikä eteen osui ja kolhia itseään niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Ja kirjoittaa itsensä ylioppilaaksi siinä sivussa. Yliopisto ja aikuisopinnot, paljon keskeneräistä ja triviaalia tietoa, kursseja joilla ei koskaan käynyt vaikka olisi pitänyt, faktaa jota ei enää joko tarvitse tai muista.

Elämänkoulu. Isän neuvo joka ärsyttää edelleen: ”Kyllä se maailma opettaa, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään”. Ja niin, välillä tulee käveltyä aika hiljaa ja hitaasti. Silloin käännyn näiden oppi-isien puoleen:

Kirjat. Elokuvat. Musiikki. Taide kaikkinensa, sieltä ne kohtalotoverit ja esikuvat löytyvät. Joitakin elokuvia katson uudestaan ja uudestaan, ja aina löydän sieltä jotain mikä resonoi kulloiseenkin hetkeen. Mukanani kulkevia elokuvia on mm. ”Tunnit”, ”Melancholia”, ”Reds”… ja varsinkin tämä: ”Jotain annettavaa” leffa jonka osaan ulkoa ja joka tuo aina mieleen sen laiskan sadepäivän kun Millan kanssa katsoimme sen Varkaudessa, kannettavan tietokoneen näytöltä, vatsallaan maaten kovalla vuodesohvalla ja juoden Millan ylioppilaslahja-shampanjaa….

 

 

Sydänsuruissani luen runoja, lähinnä naisrunoilijoita. Meriluotoa, Kilpeä ja Turkkaa. Kyllä ne perkeleet heidän avullaan irtoaa ja sisu nousee. Joku sanoi ”On sitä ennenkin osattu!” ja oikeassa on. Samat ensirakkauteen, eroihin ja kiellettyihin rakkauksiin… luopumiseen ja vanhenemiseen liittyvät tunteet ja tuntemukset löytyvät runoista, niiden riviltä ja varsinkin rivien välistä.

Runot ja kirjat muutenkin kuuluvat myös niihin ns. tyhjiin hetkiin kun kaikki on ihan ok, eikä ole tarvetta tai voimia potea surua, ei murhetta, ei elämäntuskaa. Silloin voi hengähtää, ajatella omiaan ja kuunnella kun kesän viimeiset mehiläiset etsivät vielä kukkaa joka on säilynyt koskemattomana… (sallittakoon kökkö runoilu tässä yhteydessä kun vielä muistan tuon elokuisen hellepäivän mökin rappusilla ja joka puolella surisi ja pörräsi).

On hyvä huomata, että ei ole maailmassa -lopulta kuitenkaan- yksin. Jos ei kukaan ole lohduttamassa juuri silloin kun sitä eniten tarvitsee, voi hakea lohtunsa niiltä jotka ovat jo kaiken kokeneet ja selvinneet! Kiitos siis kaikille niille taiteilijoille, jotka ovat olleet rohkeita ja vuodattaneet syvimmät (myös ne häpeällisimmät ja alhaisimmat) tunteensa paperille.

Ja erityisen iso kiitos kaikille niille ihmisille (taiteilijoille, matkaajille, mietiskelijöille… todellisille ihmisille elämässäni) jotka osaavat inspiroida ja innostaa!! Alma materit opettavat, mentorit kasvattavat, ja oppi-isät pistävät potkimaan elämässä eteenpäin. Kun pitää purra hammasta ja yrittää parhaansa, silloin otetaan mallia esikuvista. Ystäväpiirissäni löytyy mahtavia naisia (ja miehiäkin….) jotka eivät pelkää tehdä outoja valintoja, täyskäännöksiä tai epätavallisia ratkaisuja silloin kun pitää. He näyttävät minulle millaista on olla tinkimätön oman elämänsä ja oman onnensa suhteen. Heille teen kunniaa päivittäin; he eivät päästä itseään helpolla.

Elämänohjeita on joka lähtöön, jotkut jopa toimivat. Mutta nämä Woody Allenin sanat pitävät kyllä kutinsa:

The talent for being happy is appreciating and liking what you have, instead of what you don’t have. 

Onnellista on olla tyytyväinen nyt ja tässä. Mutta kyllä minä silti haluan vielä jotain muuta, kaikkea. Ja paljon. Kuten halusin kun olin kymmenen vuotias, ja kuten toivottavasti haluan kun olen 60.

yes. it’s me. and i’m sixty. honest to god i am.