Välillä pitää saada olla yksin. todella, aivan ypöyksin. Istua ja tuijottaa vaikka vain käsiään, kämmenselän kurttuja ja orastavia maksaläikkiä, ajan ja kenties ihan ruumiillisen työnkin jälkiä. Olen kuullut, että kämmenissä kulkevat viivat edustavat -ja ennustavat- milloin ikää, milloin rakkautta, ja että urat ovat muotoutuneet syntymähetkellä olevien planeettojen ja niiden kiertoratojen mukaan. Ihmiset ovat hulluja ja ihania kun keksivät kaikkea tuollaista, ehkä vain antaakseen itselleen ja elämälleen tarkoituksen, jotain mihin uskoa.
Minä uskon siihen, että tuntee itsensä. Ja itsensä oppii tuntemaan…. no niin, kun on yksin ja kuuntelee itseään. Tutkailee ja tutkiskelee. Tuskailee. Että miksi pitikin tehdä juuri noin, valita noin surkeasti ja sanoa jotain noin älytöntä, peruuttamatonta. Miksi tärkeällä hetkellä piti esittää, olla olevinaan, kun olisi pitänyt vain olla oma vajavainen ja keskeneräinen itsensä? Miksi piti kiirehtiä, kun hiljaa olisi tullut hyvä. Parempi.
Yksinolo on perkeleellistä ja vaikeaa jos mieli on levoton ja lainehtii. Elämä ja ihmiset tuntuvat olevan jossain muualla, bileet aina siellä missä juuri itse en ole. Silloin ei kannata väkisin ryhtyä dialogiin oman itsensä ja räyhähenkisen sielunsa kanssa. Tulee vaan ruumiita. Synkkää se on myös silloin kun siihen on pakotettu; on petetty ja jätetty, lyöty laimin ja hylätty. Tulee mieleen, että miksi kukaan haluaisi olla seurassani kun itsekään en kestä itseäni… Mutta synkimmilläkin hetkellä kannattaa muistaa: This too shall pass.
Ylellisintä yksinolossa on sen suoma rauha. Kukaan ei odota, ei vaadi, ei pakota eikä houkuta tekemään yhtään mitään. Yksin vietetty aika on itsekästä ja omahyväistä vain jos haluaa se olevan. Mutta entä jos se onkin palvelus -jos nyt ei koko ihmiskunnalle- niin ystäville ja rakkaille ja lähimmäisille?
Jos minulla on päivä tai kaksi omaa aikaa, voin koota itseni ja miettiä keskeneräisiä ajatuskulkuja loppuun. Olen kuin vanhanajan kuumemittari, odotan aloillani että elohopea asettuu ja olen taas toimintakunnossa. Voin harjoittaa ah niin muodikkaita hyveitä kuten mietiskely tai kiitollisuus, tai olla vaan katatoninen sohvaperuna joka tuijottaa taivaalle näkemättä kuitenkaan pikkulintuja tai pilvimuodostelmia.
Ei sillä väliä missä ja miten tämä yksinolo toteutuu, kunhan toteutuu. Siihen liittyy vahvasti myös toinen mieltä ravitseva ja minuutta rakentava termi, yksityisyys. On asioita jotka kuuluvat vain minulle, ovat vain minun ja osa minua. Ja vaikka jaankin elämääni ilomielin tärkeiden ihmisten (ja facebookin ja instan) kesken, tietyt asiat ja ajatukset haluan pitää omanani. Ja jotkut asiat on syytäkin pitää omana tietonaan. Yksinolo antaa voimaa ja valaa uskoa tulevaan: kyllä tämä tyttö pärjää, joustaa taipuu ja notkahtelee, mutta pärjää.
Yksinolon kruunaa kuitenkin tietoisuus siitä, että halutessani voin luopua siitä milloin vain. Voin kaivautua esiin luolasta ja olen taas keskellä hulinaa, saan taas yhteyden niihin joita kaipasin ja ikävöin. On aika onnekasta, että minulla on vapaus valita yksinolon ja yhdessäolon välillä, mahduttaa ne molemmat elämääni ja mikä kenties onnekkainta, mahduttaa ne arkeen ja juhlaan omilla ehdoillani, oman tahtoni ja tuntoni mukaisesti.
Kairos 